Mä en oo koskaan...

...ennen treenannu KUNNOLLA.
Kävin vihdoin eilen PT:n kanssa treenaamassa WFC:llä. Vaikka etukäteen ajattelinkin että saan varmasti enemmän irti treenistä kun joku "motivoi" vieressä, en silti todellakaan tiennyt mitä tilasin kun pyysin treineriä "näyttämään miten treenataan kunnolla"...

Homma meni näin. Lauantai-aamun aikataulusäätöjen takia tulin lopulta bussilla keskustaan ja juoksin kieli vyön alla Wolffille. Koko aamu oli mennyt vähän persiilleen joten otsasuoni tykytti adrenaliinia jo valmiiksi. Wolfin tiskillä kuulin kuka on Mikko, personal trainer jonka kanssa olin sopinut treffit treeniä varten. Mikolla oli juttu kesken treenikaverin kanssa, eikä näyttänyt olevan kiire. Alkoi jo hermostuttaa, hei tässä menee kallisarvoista treeniaikaa! Aloittelijan hötkyilyä...

Sain treenipäiväkirjan johon Mikko käski kirjoittaa treenien tiedot ylös, kesto, käytetyt painot, toistot jne. Kysyin, otanko tän mukaan nyt ja merkitsen painot? Mikko käski "heitä se johki, ei tässä nyt kirjoitella". Merkitsen jutut ylös sitten treenin jälkeen, ajattelin.

Juteltiin mitä haluisin että tehdään. Sanoin, näytä nyt että miten treenataan kunnolla. Voin vannoa että Mikon silmät vilahti hetkeksi punaisiksi. "Okei, treenataas vähän reisiä".

Lämmittelyksi askelkyykkykävelyä keppi niskan takana. Jalat hapotti jo tän jälkeen. On aina hyvä idea lähteä treenaamaan jalkoja kun on muutama viikko tanssituntien harjoittelua alla. Mietin, olisko tässä vaiheessa voinut vielä vaihtaa lihasryhmää. Säälittävää, sanoi toinen ääni päässäni, joten pidin turpani tukossa.

"Tehdään supersarjaa etureisille". Tunsin hienoista ylpeyttä kun tiesin mistä puhutaan. Eli yhdellä laitteella, heti perään toisella, ja kolmannella ja sitten tauko. 10-15 toistoa, viimeiset tiukkoja. Joo, tän mä osaan. Paitsi että. Laitteita olikin nyt viisi. Ensimmäiset kymmenen toistoa oli hitaita, sitten alettiin tehdä normitoistoja, jonka jälkeen pitoja. Usein kuului, "no niin anna mennä nyt! Hyvin tulee, kaksi vielä. Kaksi vielä. Kaksi vielä." Että. On. Ärsyttävää. Kun. Ne. Vaan. Jatkuu. Hetkinen! Täähän hakee koko ajan mun maksimia. Pitäiskö näytellä? Loppuisko ne aiemmin? No ei ja ei! Mikko näkee mun lävitse, eikä homma lopu ennenkuin jalat ihan oikeesti ei enää liiku. Itkua ja kiroilua. Pelottaa kun selässä välillä vihlasee. "En uskalla mennä kyykkyyn noin alas, oli syksyllä noidannuoli selässä". Säädetään vähän liikettä jotta paine saadaan pois selästä. Homma jatkuu. Naapurilaitteelta joku huutaa: "jos mulle joku huutais etten uskalla, hyppäisin itse lisäpainoks laitteelle!". Ole. Sinä. Hiljaa. Sulla ei ole edes paita märkä. Mä hikoilen kuin sika.

Supersetti saatiin valmiiksi. "Kanna painot takas. Toinen kierros." Mitä!!!

Ja sit huudetaan.

Kolmas kierros.

(Kyllä se kohta syntyy. Hitto, kolme kertaa synnärillä, se homma on joka kerta hoitunu nopeemmin ja kivuttomammin) Sori kanssatreenaajat!

Tehdään sit vielä eristetysti noi takareidet. Jes söör. Toinen kanssatreenari heittää "Hyvä tsemppi sulla!" Jos siinä oli sarkasmia, en sitä tunnista. Nyt treenataan kunnolla. Minä treenaan kunnolla!

"Eiköhän noi sun reidet ala olla nyt valmiit." Hyvä. Kiitos. Minusta myös. "Miten musta näyttää että olen ainut joka täällä hikoilee?"

"No, mä aina sanon että 80% salilla kävijöistä ei treenaa." Nyökkään ja itsestäni ylpeänä katkokävelen pois salilta. Olen ainakin kerran elämässäni treenannut. Kunnolla.